Maagista realismia tarinasta löytyy Airin päästä. Sitä mieltä on ainakin hänen miehensä, joka puolustaa aina Liilaa, kun Airi yrittää saada miehensä ymmärtämään, mitä kaikkea kummallisuuksia hän Liilassa näkee.
Kahden rasavillin pojan äiti päättää palata takaisin työelämään, jossa hän pahaksi onnekseen saa kuulla työpaikkansa myymisestä, sekä siirrosta toisen firman palkkalaiseksi. Kaiken huippu on se, kun hän saa kuulla joutuvansa Liilan kanssa saman katon alle. Hän yrittää pitää itsensä kaukana Liilasta, mutta se ei mitenkään onnistu, koska Liilanilla on aina milloin mitäkin asiaa Airille. Työpaivää pahentaa työkavereiden ihastus Liilania. Sen näki jo ihan ensikohtaamisesta lähtien "Silmäkulmasta näin Sannin ja Teron tuijottavan Liilaa likimain huumaantuneen näköisinä, ja Liilassa olikin tuijotettavaa. Hänen satakahdeksankymmentä senttiä pitkää, harjanvarren laihaa varttaan verhosi pohjepituinen kaapumainen vaate, joka näytti...no, verholta. Happoaikakauden retroverholta, räikeää, vihreää isoina psykedeelisinä kuvioina kananpojankeltaisella pohjalla, sinne tänne oli roiskaistu fuksianpunaisia läiskiä. Iso muta kähärä hiuskuontalo puski parin sentin väritöntä juurikasvua, silmät oli rajattu paksulla mustalla ja sutattu päälle metallinvihreällä, huulissa oli samaa fuksianpunaista kuin mekon läiskissä...Kaulassa riippui paksussa ketjussa kapine, kaiketi jonkinlainen koru, joka muistutti lähinnä pronssista taottua kananjalkaa." Airin mieltä kaivertaa suunnattomasti tämän tädin edesottamukset, jotka pääseät myös työpaikalla valloilleen. Kaiken kukkuraksi hän huomaa, että Liilan tekee kaikkensa, jotta jokainen työntekijä saisi pitää työpaikkansa kun saneerauksista lähdetään puhumaan ja suunnittelemaan. Airi on jopa sitä mieltä, että Liilalla on jotain salaperäisiä voimia, joilla hän "pyyhkii" viholliset pois tieltään.
Tarina ei mitenkään ollut synkeä tai pitkävetinen. Se oli oikeastaan hersyvällä tavalla valoisa. (sisäinen hekottelu valtaa vieläkin mieleni) Kieli solisee kevyesti ja huumori on alati läsnä, eli toisin sanoen lennokasta tekstiä, johon en lainkaan kyllästynyt. Voisin jopa väittää, että olen löytänyt suomalaisen version David Safierista.
Olin yllättynyt tarinan lopusta, koska missään vaiheessa ei paljastunut Liilan elämää seurannut musta varjo, joka koitui hänen...niinpä! Read the story and you will know.
Anu Holopaisen muista tuotannoista on pakko mainita Syysmaa-sarja, jonka ansiosta lähdin lukemaan suomalaista fantasiakirjallisuutta. Myöhemmin tuli luettua myös Molemmin jaloin, joka vei menneessään ja tie scifikirjallisuuden pariin avattu!
Toivotan kaikille lukijoille oikein lämmintä loppuiltaa. Huomiseksi onkin luvattu sadetta ja viileämpää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti